HALTIOIDEN KUMMILAHJAT

Kerran olivat kuningas ja ku-nin-ga-tar ja heillä pieni tyttö. Hänen nimensä oli A-dal-mii-na ja hän oli van-hem-pi-en-sa ainoa lapsi.

Kun prinsessa Adalmiina kastettiin, kummeiksi oli kutsuttu kaksi hal-ti-ja-tar-ta, punainen ja sininen. Eivätkä hyvät hal-ti-jat-ta-ret myöskään u-noh-ta-neet antaa prin-ses-sal-le kumpikin omaa kum-mi-lah-jaan-sa. Punainen hal-ti-ja-tar antoi hänelle suuren aidon helmen, ja sen mukana seurasi vielä kolme oi-val-lis-ta lahjaa. ”Tietäkää”, haltijatar sanoi, ”että niin kauan kuin Adalmiina kantaa helmeä, hänestä tulee päivä päivältä kauniimpi, rikkaampi ja viisaampi. Mutta jos hän pudottaa helmen, hän menettää heti kaikki kolme lahjaa; kauneutensa, rikkautensa ja viisautensa. Niitä hän ei saa takaisin, ennen kuin saa takaisin helmensä.
Sininen hal-ti-ja-tar sanoi: ”A-dal-mii-na on saanut kolme niin suu-ren-mois-ta lahjaa, ettei moni voisi parempaa toivoa. On kuitenkin vielä muuan lahja, parhain kaikista, ja sen minä annan A-dal-mii-nal-le, mutta ai-no-as-taan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prin-ses-sal-la on jäljellä helmi ja muut kolme lahjaa, minun lah-jal-la-ni ei ole voimaa. Mutta jos hän hukkaa helmensä ja kau-neu-ten-sa ja rik-kau-ten-sa ja vii-sau-ten-sa, hän saa minulta kor-vauk-sek-si neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän.” Sen myötä molemmat hal-ti-jat-ta-ret nyök-käsi-vät hy-väs-tik-si ja ka-to-si-vat kuin kaksi valkoista pilveä si-ni-sel-lä ke-sä-tai-vaal-la.
Kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat erittäin tyy-tyväi-si-ä. He a-jat-te-li-vat itsekseen: ”Kunhan meidän pikku prin-ses-sas-tam-me vain tulee kaunis, rikas ja viisas, on hänen sy-dä-mel-lään vain vähän mer-ki-tys-tä. Me suo-je-lem-me kyllä helmeä, ja silloin hän voi olla ilman sinisen hal-ti-jat-ta-ren köyhää lahjaa.”

Eskarit laativat mainoksen kummilahjoista.

Kuningas val-mis-tut-ti kul-ta-kruu-nun, joka sopi täsmälleen pienen A-dal-mii-nan päähän, ja joka oli val-mis-tet-tu niin, että prinsessan kas-va-es-sa myös kruunu kasvoi ja sopi hänelle yhtä hyvin kuin ennenkin. Y-lim-pä-nä kruunussa oli sakara, ja siihen oli kiin-ni-tet-ty helmi niin lujasti ja tiukasti, ettei se mitenkään voinut pudota paikaltaan.
Niin kruunu a-se-tet-tiin A-dal-mii-nan päähän, ja sitten hän kantoi sitä alati, sekä nuk-ku-es-saan pienessä kul-la-tus-sa kehdossaan että valveilla ollessaan ja juostessaan ym-pä-riin-sä linnassa. Mutta koska kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat niin peloissaan helmen me-net-tä-mi-ses-tä, oli määrätty an-ka-ras-ti, ettei prinsessa saanut mennä kau-em-mak-si kuin suurelle portille kuninkaan tilusten ja puiston välissä. Lisäksi häntä seurasi aina hänen ulos läh-ti-es-sään neljä ka-ma-ri-pal-ve-li-jaa ja neljä ka-ma-rinei-to-a.

ADALMIINA HENKILÖNÄ

Prinsessa varttui ja kävi juuri niinkin punainen haltijatar oli ennustanut. A-dal-mii-nas-ta tuli kaikkein kaunein koskaan nähty prinsessa. Ja voi, miten rikas hänestä tuli, niin rikas, että hänen ym-pä-ril-leen ikään kuin kasvoi silkkoja aarteita. Ja miten viisas hän olikaan, niin viisas, että arvasi vastauksen kaikkein vaikeimpiin ar-voi-tuk-siin ja muisti kaikkein pisimmät läksyt, kun oli vain kerran vilkaissut niitä.

Kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat i-has-tuksis-saan sitä mieltä, että prinsessa Adalmiina oli maailman paras ja täy-del-li-sin olento. Ja pahinta oli, että A-dal-mii-na alkoi a-ja-tel-la itse samoin, ja se teki hänen sy-dä-men-sä niin yl-pe-äk-si, että hän piti kaikkia muita, jopa van-hem-pi-aan, itseään huo-nom-pi-na!

Mitä van-hem-mak-si Adalmiina tuli, sitä yl-pe-äm-mäk-si hän muuttui, ja ylpeyttä seu-ra-si-vat kaikkein ilkeimmät viat, niin, että A-dal-mii-nas-ta tuli samalla häijy ja ko-va-sy-dä-mi-nen, ahne ja ka-teel-linen. A-dal-mii-na myös riiteli kaikkien kanssa, jotka eivät i-mar-rel-leet häntä ja tehneet kaikkea, mikä hänen päähänsä pälkähti; mutta samalla hän halveksi niitä, jotka a-la-mai-ses-ti tot-te-li-vat hänen pie-nin-tä-kin vihjaustaan. Hän oli kaikkien pelkäämä tyranni, josta kukaan ei pitänyt. Kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat koko val-ta-kun-nas-sa ainoat, jotka eivät har-mis-tu-neet hänen yl-pey-teen-sä.

5-luokkalaiset laativat pääkirjoituksen Adalmiinasta ja ulkonäköpaineista, jotka koskettavat nykyajan nuorisoa.

ADALMIINA KARKAA

Kun prinsessa oli vii-si-tois-ta vuotta vanha, hän lähti eräänä päivänä kä-ve-lyl-le kuninkaan ti-luk-sil-le. Kun hän pääsi portille ja halusi ulos puistoon, portti oli lukittu eikä kukaan us-kal-ta-nut uhmata kuninkaan ankaraa käskyä ja avata sitä. Silloin A-dal-mii-na suuttui, suuttui totisesti niin, että hänen kau-neu-ten-sa päi-vän-pais-te kerrassaan synkkeni. Hän löi us-kol-li-si-a pal-ve-li-joi-taan kasvoihin, juoksi heitä pakoon ja kiipesi portin ylitse. Ja kun neidot seurasivat häntä, hän juoksi aina vain pi-tem-mäl-le puistoon, kunnes vihreiden puiden lomassa ei enää näkynyt yhtään pal-ve-li-jaa. Silloin A-dal-mii-na tunsi en-sim-mäi-sen kerran e-lä-mäs-sään itsensä ja-noi-sek-si ja uu-pu-neek-si ja istuutui lepäämään lähteen äärelle. Hän alentui jopa kauhomaan juo-mavet-tä lähteestä hienolla, valkealla nei-to-senkä-del-lään. Siinä samassa hän näki kuvansa lähteessä.

2. luokkalaiset tekivät lööpin Adalmiinan karkaamisesta.

”Oi, miten kaunis, minä olen!” hän sanoi itselleen ja taivutti päätään alemmas ja alemmas vettä kohti itseään pei-la-tak-seen, aina siihen asti kunnes – molskis, kul-ta-kruu-nu helmineen kaikkineen putosi A-dal-mii-nan päästä ja katosi kuin nuoli lähteen väreilevän ve-den-pei-lin lävitse.
A-dal-mii-na tuskin huomasi sitä, niin lu-mou-tu-nut hän oli omasta kau-neu-des-taan. Mutta mitä tapahtui? Lähteen vesi ennätti tuskin rau-hoit-tu-a ja kir-kas-tu-a, kun A-dal-mii-na jo näki sen peilissä aivan toisen kuvan kuin omansa. Hän ei nähnyt enää ihanaa prinsessaa kul-ta-kir-jail-lus-sa le-nin-gis-sään; hän oli muuttunut po-loi-sek-si resuisiin vaatteisiin pu-keu-tu-neek-si, rumaksi ja köyhäksi ker-jä-läis-ty-tök-si. Sil-män-rä-päyk-ses-sä katosi myös hänen suuri vii-sau-ten-sa. Hänestä tuli yhtä tie-tä-mä-tön ja typerä kuin kaikkein op-pi-mat-to-mim-mas-ta. Ja mer-kil-lis-tä kyllä, hän menetti samalla hetkellä tykkänään muistinsa, niin ettei hän enää tiennyt kuka hän oli ja mistä hän tuli ja minne hän oli matkalla. Hän tunsi van hä-mä-räs-ti, että jokin suuri muutos oli ta-pah-tu-nut, ja tämä pe-läs-tyt-ti hänet ja hän juoksi pois lähteeltä.
Illalla tuli pimeää ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. A-dal-mii-nan pelko kasvoi ja hän juoksi yhä sy-vem-mäl-le, kunnes näki etäällä valon kajon. Valo tuli pienestä mökistä, jossa asui vanha ja köyhä eukko.
”Mistä sinä, tyttö parka, näin myöhään tulet?” eukko kysyi. Mutta A-dal-mii-na ei pystynyt vastaamaan, Hän ei tiennyt edes kuka oli ja missä hänen van-hem-pan-sa asuivat. Tämä tuntui eukosta sangen o-mi-tui-sel-ta. Hänen kävi A-dal-mii-naa sääli ja hän sanoi tälle: ”Kun sinä olet kerran niin köyhä ja yksin koko isossa maa-il-mas-sa, saat asua luonani. Tarvitsen jonkun, joka vartioi metsässä minun vuo-hi-a-ni. Se saa olla sinun teh-tä-vä-si, lap-su-kai-se-ni, jos olet kiltti ja kun-nol-li-nen ja tyydyt elämään vedellä ja leivällä, ja joskus vuo-hen-mai-dol-la, kun meillä on juhlat.” Mikäpä siinä. A-dal-mii-na oli kovin iloinen ja kii-tol-li-nen, sillä hänen tie-tä-mät-tään sininen hal-ti-ja-tar oli pitänyt lu-pauk-sen-sa. A-dal-mii-na oli nyt saanut sen, mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen.

Mutta kuninkaan talossa nousi hir-vit-tä-vä häly, kun prinsessa katosi. Kuningas ja ku-nin-ga-tar surivat loh-dut-to-mas-ti. He mää-rä-si-vät koko val-ta-kun-tan-sa pu-keu-tu-maan su-ru-pu-kuun ja ju-lis-ti-vat kaikissa kirkoissa, että se joka onnistuu pe-las-ta-maan prinsessan, saisi tämän vaimokseen ja puoli val-ta-kun-taa kau-pan-pääl-li-sik-si. Se oli oiva löy-tö-palk-ki-o, ja monen prinssin ja ri-ta-ril-li-sen miehen teki mieli ansaita se. Kolme pitkää vuotta he rat-sas-ti-vat ym-pä-riin-sä avarassa maa-il-mas-sa ja etsivät et-si-mis-tään, mutta eivät koskaan löytäneet ketään. Sitten kävi niin, että Frankinmaan nuori ja reipas prinssi Sigismund saapui et-sin-nöis-sään vanhan eukon mökille. Eukko istui siellä su-ru-pu-vus-saan. ”Ketä te surette, muori kulta?” prinssi kysyi. ”Kuningas on käskenyt kaikkia suremaan meidän ka-don-nut-ta prin-ses-saam-me”, eukko vastasi. ”Mutta ei hänessä paljon me-ne-tet-ty. Hän oli kyllä kaunis ja rikas ja viisas, mutta hänellä oli kopea sydän eikä kukaan siksi pitänyt hänestä.
Siinä samassa A-dal-mii-na tuli vuohineen kotiin metsästä. Prinssi katseli A-dal-mii-naa eikä voinut ymmärtää, miten noin köyhä ja ruma tyttö saattoi koskettaa hänen sydäntään niin että hän melkein heti alkoi pitää tästä. Prinssi kysyi A-dal-mii-nal-ta, oliko tämä nähnyt prinsessaa. ”En ole”, A-dal-mii-na sanoi. ”Miten mer-kil-lis-tä”, prinssi sanoi, ”en ole a-ja-tel-lut kolmeen pitkään vuoteen ketään muuta kuin prin-ses-saa-ni. Mutta nyt en etsi häntä enää. Nyt haluan rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä lopun ikäni.

Sanottu ja tehty. Prinssi ra-ken-nut-ti itselleen linnan aivan lähelle paikkaa, jossa A-dal-mii-na oli eräänä päivänä muuttunut. Kerran sattui sitten niin, että kun oli hyvin lämmintä, prinssin tuli jano ja hän kumartui juodakseen lähteestä. ”Mikä mahtaa loistaa noin ih-meel-li-ses-ti tuolla alhaalla vedessä?” hän sanoi itsekseen. ”Haluan ottaa selvää siitä mikä se on?”

Prinssi kumartui, työnsi kätensä lähteeseen ja nosti siitä kultaisen kruunun, jonka sa-ka-ras-sa oli ih-meel-li-sen kaunis helmi. Kun hän näki sen, hän muisti A-dal-mii-nan helmen. Hän meni kruunu mukanaan kuninkaan linnaan ja kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat hädin tuskin nähneet aarteen, kun he yhtä aikaa huu-dah-ti-vat: ”A-dal-mii-nan kruunu! A-dal-mii-nan helmi! Voi, missä meidän kaunis prin-ses-sam-me on?”

ETSINTÄKUULUTUS

Mutta kuninkaan talossa nousi hir-vit-tä-vä häly, kun prinsessa katosi. Kuningas ja ku-nin-ga-tar surivat loh-dut-to-mas-ti. He mää-rä-si-vät koko val-ta-kun-tan-sa pu-keu-tu-maan su-ru-pu-kuun ja ju-lis-ti-vat kaikissa kirkoissa, että se joka onnistuu pe-las-ta-maan prinsessan, saisi tämän vaimokseen ja puoli val-ta-kun-taa kau-pan-pääl-li-sik-si.

Se oli oiva löy-tö-palk-ki-o, ja monen prinssin ja ri-ta-ril-li-sen miehen teki mieli ansaita se. Kolme pitkää vuotta he rat-sas-ti-vat ym-pä-riin-sä avarassa maa-il-mas-sa ja etsivät et-si-mis-tään, mutta eivät koskaan löytäneet ketään. Sitten kävi niin, että Frankinmaan nuori ja reipas prinssi Sigismund saapui et-sin-nöis-sään vanhan eukon mökille. Eukko istui siellä su-ru-pu-vus-saan. ”Ketä te surette, muori kulta?” prinssi kysyi. ”Kuningas on käskenyt kaikkia suremaan meidän ka-don-nut-ta prin-ses-saam-me”, eukko vastasi. ”Mutta ei hänessä paljon me-ne-tet-ty. Hän oli kyllä kaunis ja rikas ja viisas, mutta hänellä oli kopea sydän eikä kukaan siksi pitänyt hänestä.

Siinä samassa A-dal-mii-na tuli vuohineen kotiin metsästä. Prinssi katseli A-dal-mii-naa eikä voinut ymmärtää, miten noin köyhä ja ruma tyttö saattoi koskettaa hänen sydäntään niin että hän melkein heti alkoi pitää tästä. Prinssi kysyi A-dal-mii-nal-ta, oliko tämä nähnyt prinsessaa. ”En ole”, A-dal-mii-na sanoi. ”Miten mer-kil-lis-tä”, prinssi sanoi, ”en ole a-ja-tel-lut kolmeen pitkään vuoteen ketään muuta kuin prin-ses-saa-ni. Mutta nyt en etsi häntä enää. Nyt haluan rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä lopun ikäni.

Sanottu ja tehty. Prinssi ra-ken-nut-ti itselleen linnan aivan lähelle paikkaa, jossa A-dal-mii-na oli eräänä päivänä muuttunut. Kerran sattui sitten niin, että kun oli hyvin lämmintä, prinssin tuli jano ja hän kumartui juodakseen lähteestä. ”Mikä mahtaa loistaa noin ih-meel-li-ses-ti tuolla alhaalla vedessä?” hän sanoi itsekseen. ”Haluan ottaa selvää siitä mikä se on?”

Prinssi kumartui, työnsi kätensä lähteeseen ja nosti siitä kultaisen kruunun, jonka sa-ka-ras-sa oli ih-meel-li-sen kaunis helmi. Kun hän näki sen, hän muisti A-dal-mii-nan helmen. Hän meni kruunu mukanaan kuninkaan linnaan ja kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat hädin tuskin nähneet aarteen, kun he yhtä aikaa huu-dah-ti-vat: ”A-dal-mii-nan kruunu! A-dal-mii-nan helmi! Voi, missä meidän kaunis prin-ses-sam-me on?”

1. luokan oppilaat laativat etsintäkuulutuksen Adalmiinasta .

ADALMIINAN KRUUNUN SOVITUS

Sitten kuningas laski, että jos prinsessa vielä eli, hänen täytyi olla kah-dek-san-tois-ta vuotta vanha. Kuningas muisti punaisen hal-ti-jat-ta-ren en-nus-tuk-sen ja arvaili, että oli käynyt niin kuin to-del-li-suu-des-sa oli käynyt. Siksi hän antoi jälleen ilmoittaa kaikissa kirkoissa, että kaikki kah-dek-san-tois-ta-vuo-ti-aat tytöt piti koota hänen ti-luk-sil-leen kruunua so-vit-ta-maan. Ja hänet, jolle kruunu täy-del-li-ses-ti sopisi, tun-nus-tet-tai-siin aidoksi ja me-ne-te-tyk-si prin-ses-sak-si ja Frankinmaan prinssi saisi hänet vaimokseen.

Kaikki tytöt kii-reh-ti-vät tietenkin heti kuninkaan maille. Oli kaunis ke-sä-päi-vä ja ainakin tuhat tyttöä seisoi pitkissä jonoissa onneaan ko-et-ta-mas-sa. Aina var-hai-ses-ta aamusta myöhäiseen iltaan kul-ta-kruu-nu vaelsi päästä päähän kaikkien so-vi-tet-ta-vak-si, mutta ei sopinut ke-nel-le-kään. Lopulta kaikki tytöt alkoivat purnata sa-no-mal-la: ”Kuningas pitää meitä pilkkanaan. Vedetään arpaa ja voittaja saa sekä kruunun että prinssin.” Se ei kuu-los-ta-nut prinssi Si-gis-mun-dis-ta hyvältä ja siksi hän julisti: ”Odotetaan siihen asti, että aurinko on laskenut.”

Hiukan ennen au-rin-gon-las-ku-a asetettiin vartija pitämään silmällä, lä-hes-tyi-si-kö maantietä vielä joku. Prinssi huusi: ”Ilta rientää. Vartija, näetkö täällä ketään?” Vartija vastasi: ”Näen kaukana met-sänreu-nas-sa pienen to-mu-pil-ven. Nyt se lähestyy, nyt minä näen mikä se on. Se on köyhä pai-men-tyt-tö, joka ajaa vuohiaan tiellä.” ”So-vi-te-taan kruunua pai-men-ty-töl-le”, prinssi sanoi. Toiset tytöt, jotka kaikki pitivät itseään paljon pa-rem-pi-na, huusivat: ”Ei, ei!” Mutta kuningas antoi tuoda esille pai-men-ty-tön, ja katso, kun kruunua so-vi-tet-tiin hänen päähänsä, se sopi täy-del-li-ses-ti.

ADALMIINAN HÄÄT

Siinä samassa aurinko laski ja tuli niin pimeää, ettei voinut kunnolla nähdä miltä pai-men-tyt-tö näytti. Mutta prinssi Sigismund a-jat-te-li sy-dä-mes-sään: ”Vai niin, hyvä Jumala haluaa, että minä ottaisin köyhän tytön vai-mok-se-ni, ja sen minä teen, sillä olen nähnyt hänet aiemmin metsässä asuvan eukon luona ja tiedän, miten päi-vän-pais-te ympäröi häntä missä tahansa hän kulkee.”

Ja kaikki kansa huusi: ”Eläköön prinssi Sigismund ja prinsessa A-dal-mii-na!” Mutta monet a-jat-te-li-vat itsekseen: ”Sehän on vain köyhä pai-men-tyt-tö!”

Pai-men-tyt-tö vietiin kruunu päässään kuninkaan saliin, jota valaisi tu-han-si-en va-ha-kynt-ti-löi-den loiste. Mutta tu-han-si-a va-ha-kynt-ti-löi-tä kirkkaammin loisti prinsessa A-dal-mii-nan ih-meel-li-nen kauneus, kun hän seisoi äkkiä kaikkien keskellä kul-la-tus-sa puvussaan. Sillä kun hän sai takaisin helmen, hän sai myös takaisin kaikki punaisen hal-ti-jat-ta-ren lahjat. Parasta kuitenkin oli, että hän sai samalla pitää sinisen hal-ti-jat-ta-ren lahjan, hyvän ja nöyrän sydämen. Ja kun hän oli myös saanut takaisin hyvän muistinsa, hän muisti, miten ilkeä hän oli ollut ja miten hän sitten oli muuttunut. Siksi hän heittäytyi polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi sekä heiltä että kaikilta muilta anteeksi entistä y-li-mie-li-syyt-tään. Ja to-dis-teek-si siitä, että hänen sy-dä-men-sä oli nyt muuttunut, hän johdatti esille metsän köyhän eukon ja halasi tätä ja sanoi: ”Ar-me-li-as on rikas köy-hyy-des-sään, mutta rikas, jolla on julma sydän kokee silti kaikkien aar-tei-den-sa keskellä puutetta ja hätää.”

 Ja kaikki tämän nähneet uskoivat tuskin silmiään, mutta prinssi Sigismund sanoi: ”Tiesinhän minä, että näin tässä käy. A-dal-mii-nan helmi on us-ko-mat-to-man kaunis, muta paljon kauniimpi on sittenkin nöyrä sydän!”

Sitten kuninkaan ti-luk-sil-la vietettiin suurella ilolla häitä.

Kuudesluokkalaiset olivat mukana Adalmiinan häissä ja chattailivat samalla toisilleen.