Kaikki tytöt kii-reh-ti-vät tietenkin heti kuninkaan maille. Oli kaunis ke-sä-päi-vä ja ainakin tuhat tyttöä seisoi pitkissä jonoissa onneaan ko-et-ta-mas-sa. Aina var-hai-ses-ta aamusta myöhäiseen iltaan kul-ta-kruu-nu vaelsi päästä päähän kaikkien so-vi-tet-ta-vak-si, mutta ei sopinut ke-nel-le-kään. Lopulta kaikki tytöt alkoivat purnata sa-no-mal-la: ”Kuningas pitää meitä pilkkanaan. Vedetään arpaa ja voittaja saa sekä kruunun että prinssin.” Se ei kuu-los-ta-nut prinssi Si-gis-mun-dis-ta hyvältä ja siksi hän julisti: ”Odotetaan siihen asti, että aurinko on laskenut.”
Hiukan ennen au-rin-gon-las-ku-a asetettiin vartija pitämään silmällä, lä-hes-tyi-si-kö maantietä vielä joku. Prinssi huusi: ”Ilta rientää. Vartija, näetkö täällä ketään?” Vartija vastasi: ”Näen kaukana met-sänreu-nas-sa pienen to-mu-pil-ven. Nyt se lähestyy, nyt minä näen mikä se on. Se on köyhä pai-men-tyt-tö, joka ajaa vuohiaan tiellä.” ”So-vi-te-taan kruunua pai-men-ty-töl-le”, prinssi sanoi. Toiset tytöt, jotka kaikki pitivät itseään paljon pa-rem-pi-na, huusivat: ”Ei, ei!” Mutta kuningas antoi tuoda esille pai-men-ty-tön, ja katso, kun kruunua so-vi-tet-tiin hänen päähänsä, se sopi täy-del-li-ses-ti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti