ADALMIINA KARKAA

Kun prinsessa oli vii-si-tois-ta vuotta vanha, hän lähti eräänä päivänä kä-ve-lyl-le kuninkaan ti-luk-sil-le. Kun hän pääsi portille ja halusi ulos puistoon, portti oli lukittu eikä kukaan us-kal-ta-nut uhmata kuninkaan ankaraa käskyä ja avata sitä. Silloin A-dal-mii-na suuttui, suuttui totisesti niin, että hänen kau-neu-ten-sa päi-vän-pais-te kerrassaan synkkeni. Hän löi us-kol-li-si-a pal-ve-li-joi-taan kasvoihin, juoksi heitä pakoon ja kiipesi portin ylitse. Ja kun neidot seurasivat häntä, hän juoksi aina vain pi-tem-mäl-le puistoon, kunnes vihreiden puiden lomassa ei enää näkynyt yhtään pal-ve-li-jaa. Silloin A-dal-mii-na tunsi en-sim-mäi-sen kerran e-lä-mäs-sään itsensä ja-noi-sek-si ja uu-pu-neek-si ja istuutui lepäämään lähteen äärelle. Hän alentui jopa kauhomaan juo-mavet-tä lähteestä hienolla, valkealla nei-to-senkä-del-lään. Siinä samassa hän näki kuvansa lähteessä.

2. luokkalaiset tekivät lööpin Adalmiinan karkaamisesta.

”Oi, miten kaunis, minä olen!” hän sanoi itselleen ja taivutti päätään alemmas ja alemmas vettä kohti itseään pei-la-tak-seen, aina siihen asti kunnes – molskis, kul-ta-kruu-nu helmineen kaikkineen putosi A-dal-mii-nan päästä ja katosi kuin nuoli lähteen väreilevän ve-den-pei-lin lävitse.
A-dal-mii-na tuskin huomasi sitä, niin lu-mou-tu-nut hän oli omasta kau-neu-des-taan. Mutta mitä tapahtui? Lähteen vesi ennätti tuskin rau-hoit-tu-a ja kir-kas-tu-a, kun A-dal-mii-na jo näki sen peilissä aivan toisen kuvan kuin omansa. Hän ei nähnyt enää ihanaa prinsessaa kul-ta-kir-jail-lus-sa le-nin-gis-sään; hän oli muuttunut po-loi-sek-si resuisiin vaatteisiin pu-keu-tu-neek-si, rumaksi ja köyhäksi ker-jä-läis-ty-tök-si. Sil-män-rä-päyk-ses-sä katosi myös hänen suuri vii-sau-ten-sa. Hänestä tuli yhtä tie-tä-mä-tön ja typerä kuin kaikkein op-pi-mat-to-mim-mas-ta. Ja mer-kil-lis-tä kyllä, hän menetti samalla hetkellä tykkänään muistinsa, niin ettei hän enää tiennyt kuka hän oli ja mistä hän tuli ja minne hän oli matkalla. Hän tunsi van hä-mä-räs-ti, että jokin suuri muutos oli ta-pah-tu-nut, ja tämä pe-läs-tyt-ti hänet ja hän juoksi pois lähteeltä.
Illalla tuli pimeää ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. A-dal-mii-nan pelko kasvoi ja hän juoksi yhä sy-vem-mäl-le, kunnes näki etäällä valon kajon. Valo tuli pienestä mökistä, jossa asui vanha ja köyhä eukko.
”Mistä sinä, tyttö parka, näin myöhään tulet?” eukko kysyi. Mutta A-dal-mii-na ei pystynyt vastaamaan, Hän ei tiennyt edes kuka oli ja missä hänen van-hem-pan-sa asuivat. Tämä tuntui eukosta sangen o-mi-tui-sel-ta. Hänen kävi A-dal-mii-naa sääli ja hän sanoi tälle: ”Kun sinä olet kerran niin köyhä ja yksin koko isossa maa-il-mas-sa, saat asua luonani. Tarvitsen jonkun, joka vartioi metsässä minun vuo-hi-a-ni. Se saa olla sinun teh-tä-vä-si, lap-su-kai-se-ni, jos olet kiltti ja kun-nol-li-nen ja tyydyt elämään vedellä ja leivällä, ja joskus vuo-hen-mai-dol-la, kun meillä on juhlat.” Mikäpä siinä. A-dal-mii-na oli kovin iloinen ja kii-tol-li-nen, sillä hänen tie-tä-mät-tään sininen hal-ti-ja-tar oli pitänyt lu-pauk-sen-sa. A-dal-mii-na oli nyt saanut sen, mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen.

Mutta kuninkaan talossa nousi hir-vit-tä-vä häly, kun prinsessa katosi. Kuningas ja ku-nin-ga-tar surivat loh-dut-to-mas-ti. He mää-rä-si-vät koko val-ta-kun-tan-sa pu-keu-tu-maan su-ru-pu-kuun ja ju-lis-ti-vat kaikissa kirkoissa, että se joka onnistuu pe-las-ta-maan prinsessan, saisi tämän vaimokseen ja puoli val-ta-kun-taa kau-pan-pääl-li-sik-si. Se oli oiva löy-tö-palk-ki-o, ja monen prinssin ja ri-ta-ril-li-sen miehen teki mieli ansaita se. Kolme pitkää vuotta he rat-sas-ti-vat ym-pä-riin-sä avarassa maa-il-mas-sa ja etsivät et-si-mis-tään, mutta eivät koskaan löytäneet ketään. Sitten kävi niin, että Frankinmaan nuori ja reipas prinssi Sigismund saapui et-sin-nöis-sään vanhan eukon mökille. Eukko istui siellä su-ru-pu-vus-saan. ”Ketä te surette, muori kulta?” prinssi kysyi. ”Kuningas on käskenyt kaikkia suremaan meidän ka-don-nut-ta prin-ses-saam-me”, eukko vastasi. ”Mutta ei hänessä paljon me-ne-tet-ty. Hän oli kyllä kaunis ja rikas ja viisas, mutta hänellä oli kopea sydän eikä kukaan siksi pitänyt hänestä.
Siinä samassa A-dal-mii-na tuli vuohineen kotiin metsästä. Prinssi katseli A-dal-mii-naa eikä voinut ymmärtää, miten noin köyhä ja ruma tyttö saattoi koskettaa hänen sydäntään niin että hän melkein heti alkoi pitää tästä. Prinssi kysyi A-dal-mii-nal-ta, oliko tämä nähnyt prinsessaa. ”En ole”, A-dal-mii-na sanoi. ”Miten mer-kil-lis-tä”, prinssi sanoi, ”en ole a-ja-tel-lut kolmeen pitkään vuoteen ketään muuta kuin prin-ses-saa-ni. Mutta nyt en etsi häntä enää. Nyt haluan rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä lopun ikäni.

Sanottu ja tehty. Prinssi ra-ken-nut-ti itselleen linnan aivan lähelle paikkaa, jossa A-dal-mii-na oli eräänä päivänä muuttunut. Kerran sattui sitten niin, että kun oli hyvin lämmintä, prinssin tuli jano ja hän kumartui juodakseen lähteestä. ”Mikä mahtaa loistaa noin ih-meel-li-ses-ti tuolla alhaalla vedessä?” hän sanoi itsekseen. ”Haluan ottaa selvää siitä mikä se on?”

Prinssi kumartui, työnsi kätensä lähteeseen ja nosti siitä kultaisen kruunun, jonka sa-ka-ras-sa oli ih-meel-li-sen kaunis helmi. Kun hän näki sen, hän muisti A-dal-mii-nan helmen. Hän meni kruunu mukanaan kuninkaan linnaan ja kuningas ja ku-nin-ga-tar olivat hädin tuskin nähneet aarteen, kun he yhtä aikaa huu-dah-ti-vat: ”A-dal-mii-nan kruunu! A-dal-mii-nan helmi! Voi, missä meidän kaunis prin-ses-sam-me on?”